Eräs kaunis elokuinen päivä alkaa jo taittua iltaan. Aurinko luo viimeisiä säteitään kaupungin yli. Se heittää niiden rippeet tuomiokirkon tornia sivuten pikkuiseen lähiöön kaupungin laitamilla saaden sen yleensä niin rumat betonikolossitalot näyttämään...no, jokseenkin siedettäviltä. Näitä valonsäteitä kurkistelee myös erään koivun osittain varjostaman ylimmän kerroksen ikkunasta sisään. Sisälle pyrkiessään suurin osa niistä joutuu pettymään; eräs banaanikärpäsrouva on nimittäin tuonut kaikki omaisensa ja ystävänsä ja kumminkaimansa ja naapurinsa juuri tälle nimenomaiselle ikkunalle juhlimaan, eivätkä sädeparat onnistu niitä läpäisemään. Muutavat niistä onnistuvat kuitenkin kurkistamaan kärpäsmeren lomasta sisälle tähän kahdeksannen kerroksen asuntoon numero satakaksikymmentäneljä. Sisällä asunnossa, punaisella kankaalla verhotussa ei-niin-prameassa, mutta mukavassa ja kotoisassa nojatuolissa istuskelee epämääräisen näköinen olento. Tuo olento lehteilee käsissään olevaa romaania las